Olin suuressa metsässä. En tiedä miten sinne olin joutunut saati koskaan tietääkseni nähnyt koko paikkaa, mutta silti tunsin olevani Kotona. Siinä suuressa loputtomalta tuntuvassa metsässä oli hyvin paljon erilaisia todella suuria puita. Nämä puut tuntuivat jollain kummalla tavalla vanhoilta rakkailta ystäviltä ja itseasiassa puuskittaisen tuulen saannoksena (tai näin ainakin oletin) tuntui kuin nämä puut olisivat puhuneet minulle omaa ikiaikaista kieltään. Kieltä, jota minun olisi pitänyt ymmärtää, mutta jonka olin jostain syystä unohtanut.
Kävelin pitkin paksun erittäin tumman vihreän sammaleen peittämää maata kompastellen paksuimpiin puun juuriin mitä olin koskaan nähnyt. Oikeastaan olin aivan varma, että kerran vahingossa potkaistessani tälläistä 4-5 kertaa käsivarteni paksuista juurta oli ainakin kuulevinani jostain kuuluneen parahduksen ja heti siihen perään lukemattomien äänien paheksuvan huokauksen. Olin kuitenkin varma siitä, että olin kuullut väärin ja jatkoin asiaa sen kummemmin miettimättä ainakin näennäisen päämäärätöntä matkaani.
Lopulta tulin perille. Päätepiste näytti olevan suuren suuri siniharmaa kallio jonka pinnassa näkyi ison luolan suu. Luolan suulla oli osittain jo maatunut ovi. Kun lopulta pääsin oven luo näin puisessa hyvin vanhassa ovessa kaiverrettuna oman nimeni. Olin hämmästynyt, mutta lopulta istuessani siinä luolan suun edessä olevalla karkeatekoiselle vanhalla istuimella minun oli myönnettävä itselleni, että tämä oli Minun Kotini. Todisteitani olivat nimi lahoavassa vanhassa puisessa ovessa ja erittäin vahva tunne sisälläni siitä, että tämä oli Oma Kotini, Oman Ikiaikaisen Sieluni Koti. Tullessani viimein tähän päätökseen olin hyvin onnellinen - olinhan tullut kotiin ja tiesin, ettei minun koskaan enää tarvitsisi lähteä pois. Ei koskaan enää sillä täällä viettäisin oman ikuisuuteni aivan loppuun asti onnellisena ja tyytyväisenä omaan paikkaani maailmassa.
Kävelin pitkin paksun erittäin tumman vihreän sammaleen peittämää maata kompastellen paksuimpiin puun juuriin mitä olin koskaan nähnyt. Oikeastaan olin aivan varma, että kerran vahingossa potkaistessani tälläistä 4-5 kertaa käsivarteni paksuista juurta oli ainakin kuulevinani jostain kuuluneen parahduksen ja heti siihen perään lukemattomien äänien paheksuvan huokauksen. Olin kuitenkin varma siitä, että olin kuullut väärin ja jatkoin asiaa sen kummemmin miettimättä ainakin näennäisen päämäärätöntä matkaani.
Lopulta tulin perille. Päätepiste näytti olevan suuren suuri siniharmaa kallio jonka pinnassa näkyi ison luolan suu. Luolan suulla oli osittain jo maatunut ovi. Kun lopulta pääsin oven luo näin puisessa hyvin vanhassa ovessa kaiverrettuna oman nimeni. Olin hämmästynyt, mutta lopulta istuessani siinä luolan suun edessä olevalla karkeatekoiselle vanhalla istuimella minun oli myönnettävä itselleni, että tämä oli Minun Kotini. Todisteitani olivat nimi lahoavassa vanhassa puisessa ovessa ja erittäin vahva tunne sisälläni siitä, että tämä oli Oma Kotini, Oman Ikiaikaisen Sieluni Koti. Tullessani viimein tähän päätökseen olin hyvin onnellinen - olinhan tullut kotiin ja tiesin, ettei minun koskaan enää tarvitsisi lähteä pois. Ei koskaan enää sillä täällä viettäisin oman ikuisuuteni aivan loppuun asti onnellisena ja tyytyväisenä omaan paikkaani maailmassa.
Kommentit