Ympärilläni oli hiljainen sininen metsä. Hiljaisuus oli kummallista hiljaisuutta, se ympäröi minut ja lopulta sitä hetken aikaa kuunneltuani olin aivan varma, että se oli paksua hiljaisuutta. Elävää hiljaisuutta, hiljaisuutta jolla oli oma mieli ja omat mielihalut. Tämän tajuaminen sai minut paniikkiin, juoksin hiljaisuutta karkuun samalla ihmetellen miksi juoksen. Eihän hiljaisuutta pääse karkuun, ehei..

Juoksuvauhti kasvoi ja kasvoi kunnes en enää hahmottanut ympäristöäni. Maisevat vaihtuivat aivan kuten auton kyydissä joskus, silloin kun vauhti on todella kova. Lopulta törmäsin johonkin. Muksaus oli pehmeä ja ehdin vain kuulemaan vienon "Hei"-äänen ennen heräämistä pimeään huoneeseen. Kissa tuli luokseni ja sanoi haluavansa ruokaa, johon sitten oikeasti heräsin.