Joku herätti minut seisomalla sänkyni vieressä ja tuijottamalla. Hätkähdin hereille, mutta avatessani silmäni ei sänkyni vieressä ollutkaan ketään. Nukahdin uudestaan ja melkein samantien heräsin jonkun sanoessa makuuhuoneessa jotakin. Jälleen avasin hätkähtäen silmäni ja näin sänkyni laidalla istuvan kauan sitten kuolleen isäni. "Elä säikähdä. Tulin vain katsomaan miten pärjäilet täällä. Olen vähän kuullut juttuja, että olisit jossakin vaikeuksissa", sanoi hän.
Sanattomana vain tuijotin isääni, enkä tosiaan saanut sanaakaan suustani. Isäni näytti nuorelta, sellaiselta kuin jossain hyvin vanhoissa valokuvissa, sellaiselta kuin hän oli joskus lapsuudessani näyttänyt. Siinä sitten pällisteltiin toisiamme jonkun aikaa ja lopulta sain ääneen luvattua yrittäväni parhaani. Isäni alkoi hymyillä vinoa hymyään ja totesi sen hyvin riittävän. Aivan hyvin. Samassa hän olikin kadonnut.
Kohta heräsin johonkin taas. Avasin silmäni ja edessäni seisoi joku tuntematon nainen hokien "salaisuus, sinussa on salaisuus" monen monta kertaa kunnes tämäkin vierailija katosi itsestään.
Lopulta olinkin sitten Salaisuus-nimisessä metsässä. Tässä metsässä puut olivat utuisen sinisiä, itseasiassa kaikki oli sinisen eri sävyissä. Minulla oli hyvä ja turvallinen olla. Oli, vaikka olinkin varma, etten olisi saanut olla sielä. Se metsä ei ollut eläville tarkoitettu, vaikka asutettu olikin. Asukkaita tosin en pienellä retkelläni kohdannut, mutta ympärilläni kuuluva kuiskailun supina ja sipsuttelun äänet kertoivat kyllä omaa kieltään. En välittänyt minua seuraavista näkymättömissä olevista hahmoista vaan kävelin vain eteenpäin kunnes pääsin erittäin tumman sinisen lammen rantaan. Kahlasin lampeen verkkaisesti lopulta hukuttautuen sen sinistäkin sinisempään veteen.
Sitten olinkin kuollut. Erittäin kuollut. Lopulta vedestä noustessani näin vihdoinkin minua seuranneet otukset. Ne olivat edesmenneitä henkiä, niin ihmisten kuin eläintenkin. Eikä minulla ollut mitään pelättävää. Olo tuntui suorastaan höyhenen keveältä, vaikka toisaalta joku tuntuikin mieleni perukoilla kokoajan inttävän minun tehneen väärin. Todella väärin. En kuitenkaan välittänyt siitä, en ollenkaan.
Sanattomana vain tuijotin isääni, enkä tosiaan saanut sanaakaan suustani. Isäni näytti nuorelta, sellaiselta kuin jossain hyvin vanhoissa valokuvissa, sellaiselta kuin hän oli joskus lapsuudessani näyttänyt. Siinä sitten pällisteltiin toisiamme jonkun aikaa ja lopulta sain ääneen luvattua yrittäväni parhaani. Isäni alkoi hymyillä vinoa hymyään ja totesi sen hyvin riittävän. Aivan hyvin. Samassa hän olikin kadonnut.
Kohta heräsin johonkin taas. Avasin silmäni ja edessäni seisoi joku tuntematon nainen hokien "salaisuus, sinussa on salaisuus" monen monta kertaa kunnes tämäkin vierailija katosi itsestään.
Lopulta olinkin sitten Salaisuus-nimisessä metsässä. Tässä metsässä puut olivat utuisen sinisiä, itseasiassa kaikki oli sinisen eri sävyissä. Minulla oli hyvä ja turvallinen olla. Oli, vaikka olinkin varma, etten olisi saanut olla sielä. Se metsä ei ollut eläville tarkoitettu, vaikka asutettu olikin. Asukkaita tosin en pienellä retkelläni kohdannut, mutta ympärilläni kuuluva kuiskailun supina ja sipsuttelun äänet kertoivat kyllä omaa kieltään. En välittänyt minua seuraavista näkymättömissä olevista hahmoista vaan kävelin vain eteenpäin kunnes pääsin erittäin tumman sinisen lammen rantaan. Kahlasin lampeen verkkaisesti lopulta hukuttautuen sen sinistäkin sinisempään veteen.
Sitten olinkin kuollut. Erittäin kuollut. Lopulta vedestä noustessani näin vihdoinkin minua seuranneet otukset. Ne olivat edesmenneitä henkiä, niin ihmisten kuin eläintenkin. Eikä minulla ollut mitään pelättävää. Olo tuntui suorastaan höyhenen keveältä, vaikka toisaalta joku tuntuikin mieleni perukoilla kokoajan inttävän minun tehneen väärin. Todella väärin. En kuitenkaan välittänyt siitä, en ollenkaan.
Kommentit