Olin Helsingissä edesmenneen koirani kanssa. Koirani oli kuitenkin mitä ilmeisemmin elossa vielä, koska olimme lenkillä. Kuljimme ympäriinsä, kunnes ykskaks koirani olikin muuttunut paljon isommaksi. Ihmettelin asiaa, mutta koska ohikulkijat kertoivat hyvän ruokinnan joskus aiheuttavan moista jatkoin kuitenkin matkaa.

Sörnäisten metroasemalla toiselle sivulleni kuitenkin ilmeistyi oma koirani. Ihmettelin asiaa, mutta taas ohikulkijat neuvoivat. Tällä kertaa sanoivat, että isompi koirani taitaakin olla jonkun pulsun ja oma koirani kannattaakin laittaa kiinni ja heittää mokoma rakki hittoon. Tein työtä käskettyä (tosin en heittänyt vierasta koiraa mihinkään), mutta se isompi koira näytti niin surulliselta, että sekin oli otettava kuitenkin mukaan.

Sidoin taluttimen toisen pään vieraan koiran kaulaan ja kaikeksi hämmennyksekseni koira kiitti ja sen suurista kärsineistä silmistä valui iso kyynel. Minäkin itkin, itkin ja itkin kunnes paikalle tuli Herra Katti Karvahattu, joka sihahtaen kielsi minua höpsöttelemästä vaan tulemaan kotiin antamaan ruokaa nälkää näkeville kissoilleni. Kuulemma jos annan oikein herkkuja ruokia saan anteeksi sen uuden koiran tuonnin asuntoon.

Niimpä sitten oltiinkin jo kotona. Uusi koira kysyi saisiko se nukkua sohvalla, saihan se. Vanha koirani meni sängyn alle sanoen, että ymmärtää kyllä uuden asukkaan ja nyt nukuttaa ja toivoo minun olevan hiljaa. Menin sänkyyn nukkumaan ja kissat tulivat jalkopäähän. Olin onnellinen ja nukahdin.