Olit lähelläni. Kosketit minua hellästi samalla sanoen rakastavasi minua. Samalla olitkin poissa ja minä pohjattoman surullinen. Itkin kunnes ei kyyneleitä enää tullut. Olo olo tyhjä, ei onneton, vaan täysin tyhjä. Ei ollut toivoa, ei ollut toivoa onnesta, ei ollut mitään. Ei mitään. Ei mitään ilman Sinua.

Olinkin nyt ulkona läheisessä metsässä. Kävelin, kävelin, kävelin ja kävelin päämäärättä, mitään ajattelematta, mitään tuntematta. Yht'äkkiä askeleideni nopeus kiihtyi kiihtymistään ja lopulta tajusinkin juoksevani kovempaa kuin koskaan ennen, kovempaa kuin milloinkaan. Juoksin tyhjyys sisälläni sen karistaakseni ja jatkaakseni elämääni. Elääkseni, päästääkseni irti Sinusta ja ennen kaikkea Meistä. Lopulta näin tapahtuikin pikku hiljaa tyhjyys irtosi ja jäi askel askeleelta taakseni ja tunsin voimakasta voitonriemua.

Katsahtaessani taakseni näin Sinut. Katsoimme hetken toisiamme ja olit juuri sanomassa jotakin astuessa samalla minua kohti kun lähdinkin kädet korvillani juoksemaan uudestaan karkuun. Ei enää, ei enää samaa uudestaan, EI! Sinä jäit taakseni, kauas taakseni..