Heräsin siihen, että nukuit vieressäni vasen käsivartesi kietoutuneena ympärilleni, nenäsi koskettaessa niskaani, hengityksesi tuntuessa lämpimältä ihollani ja liikutellessa hiuksiani. Tiesin tämän olevan mahdotonta, joten tajusin kyllä jollain kummalla tavalla vain näkeväni unta. Kuitenkin kaikki aistini kertoivat, suorastaan huusivat minulle sinun olevan siinä lähelläni. Olit siinä ja siitä olin onnellinen, tosiasioista viis!

Hetki tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Lopulta kuitenkin kuulin äänesi kertovan, että sinun on lähdettävä. Pyysin sinua jäämään, mutta sanoit vihreän bussin jo odottavan ja, että sinun olisi jo kiiruhdettava. Sanoit myös, että ettet enää tulisi käymään. Et enää, et koskaan, et ikinä enää ja jotenkin olin tiennyt sen kokoajan. Ihan alusta asti, siis jo ainakin vuosia - ehkä koko elämäni.

Mentyäsi olin surullinen. Teki mieli lähteä mukaasi, mutta bussipysäkillä käyttäydyit kuin olisin ollut sinulle ilmaa ja sitähän minä kai olinkin, niin kuin olin ollut aina - ainakin jollain tasolla. Kotiin palatessani naapurin elahtanut juoppohullu ukko lupasi tulla elämääni korvaamaan sinua. En ilahtunut, jota kaikki tuttavani ihmettelivät kovasti. Olisihan kyseessä kuitenkin ollut melko saalis. Ainakin heidän mielestään..

Yht'äkkiä olin keskellä lapsuuteni kotikaupungin toria. Istuin sielä pienellä vihreällä penkillä syöden jäätelöä ja katselin kuinka naapurin poika ilmeili edessäni. Lopulta ilmeily loppui mutta vain siksi, että pojan jäätelö putosi maahan. Poikaa harmitti ja minua säälitti joten tarjosin omaa jäätelöäni hänelle.  Lopulta siis istuin penkillä ilman jäätelöä, mutta ei se minua harmittanut oikeastaan.