Olin edellisen yön vihreän bussin pysäkillä toivorikkaasti odottamassa sinua. Tiesin, että tuskin tulisit olithan sen kieltänyt. Olit sanonut hyvästi, mutta en tahtonut uskoa sitä. En, en. Halusin, että asiat olisivat toisin. Halusin, että sittenkin haluaisit luokseni. Toivoin mahdotonta ja tiesin sen. En kuitenkaan voinut itselleni mitään. Toistelin antavani vielä yhden mahdollisuuden, vielä yhden, vain yhden..

Lopulta vihreä bussi tuli. Bussi pysähtyi pysäkille ja jätti jälkeensä paljon ihmisiä. Monilla oli vastassa rakkaita ihmisiä, toiset lähtivät yksin määrätietoisesti kävelemään jonnekin selvästi huomaamatta ketään muuta kuin sen jota mielessään ja ehkäpä sydämessäänkin kantoivat. Sinua ei näkynyt. Ei ja tiesin, että tässä se oli. Tässä oli Loppu, tässä oli Kaiken Loppu.

Sitten olinkin kotona keittämässä kahvia. Ympärilläni oli paljon lapsia, suurimmalla osalla oli sinivihreät silmät ja pitkät ruskeat hiukset. En tiennyt lopulta missä olin, mutta tunsin kuitenkin olevani rakastettu. Olin onnellinen, vaikka muistinkin jo unohtaneeni jotain. Jotain tärkeää ja rakasta. Jokin sisälläni kuitenkin varoitti tonkimasta tunnetta sen enempää ja minä olin kerrankin viisas ja kuuntelin omaa sisäistä ääntäni. Kuuntelin ja olin onnellinen päästämättä minkään häiritsemään onneani ja tiesin vihdoinkin kaiken olevan hyvin.