03.04.2010 - 13:27
Istuin kohtauspaikalla ison tammen alla odottamassa sinua. Odotin, odotin, odotin. Sinua ei näkynyt, ei. Oikeastaan en edes yllättynyt, vaan lopulta nousin ylös ja avoin pienen luukun tammen kyljestä. Sielä oli pieni arkku täynnä postia Sinulle. Sinne laitoin taas uuden kirjeen ja suljin luukun varovasti. Puu nielaisi salaisuuteni, olihan se ystäväni. Ystäväni vuosien takaa. Kerroin taas samat tarinat siitä että kun Sinä tulisit pitäisi puun luovuttaa salaisuutensa Sinulle ja taas kerran kuten vuosien ajan puu lupasi. Lupasi, vaikka et ollut tähänkään asti käynyt ja luultavasti et kävisikään ikinä.
Katselin hetken kaukaisuuteen ja palasin takaisin omaan elämääni.
22.04.2007 - 09:49
Kaukana jossakin olin. Paikka oli pilkkopimeä. En tunnistanut olinpaikkaani, vaikka ympärilläni siinä synkässä pimeydessä olikin paljon tuttuja ääniä ja hajuja. En kuitenkaan, vaikka kuinka mietin kyennyt lopullisesti tunnistamaan mitään, saati ketään aivan varmaksi. En kuitenkaan jaksanut välittää, vaan toivoin voivani aina lojua sielä lohduttavassa lämpimässä pimeydessä kuunnellen äänten sorinaa. Olin onnellinen pitkästä aikaa ja herättyäni kaipasin vain sinne takaisin.
21.04.2007 - 18:49
Olin pieni muistitaulu erään tuttavani jääkaapin ovessa. Sellainen tussilla kirjoiteltava, siis. Jostain syystä tuttavani ei käyttänyt muistitauluaan ollenkaan ja minua se harmitti melkoisesti. Kerran sitten irrotin itseni siitä ovesta ja tipuin suoraan alapuolella olevaan roskapussiin. Samassa roskapussiin tartuttiin ja minut kuljetettiin roskien seassa ulos ja siitä edelleen pihalla olevaan suuren suureen roska-astiaan. "Viuh"" vain ja olin sielä muiden roskien seassa ja roska-astian kansi pamahti kiinni vieden valon.
Hetken päästä kun juuri uskoin tottuneeni pimeyteen joku avasi kannen aivan ammolleen tutkaillen samalla roska-astian sisältöä käsillään kaivaen. Yht'äkkiä tunsin että minuun tarrattiin ja samassa silmäni sokaistuvan kaikesta siitä auringonvalon määrästä, joka minua sielä ulkosalla roskiksen ulkopuolella odotti! Mikä valkeus! Löytäjä tuntui olevan kovin otettu löydöstään ja vei minut iloisesti itsekseen pulisten (vai oliskohan hän puhunut puhelimeen?) mukanaan.
Perillä minut lätkäistiin taas uuden jääkaapin oveen, sinne kaikkien iloisen kirjavien jääkaappimagneettien ja muut siinä ovessa lojuvan rihkaman sekaan. Minuun myös kirjoitettiin jotakin ja piirrettiin punaisella tussilla suuren suuri sydän! Voi, että viimein tunsinkin itseni tarpeelliseksi. Varsinkin sitten kun ensimmäisen viestin vastaanottaja pyyhki minut puhtaaksi ja kirjoitti itsekin minuun viestin ilmeisesti löytäjälleni! Voi! Viimeinkin olin tarpeellinen, enkä vain jokin joka lojui nurkissa ihan ilman tarkoitusta. Eihän se ole jääkaappimuistion arvoista elämää! ;)
22.01.2007 - 15:28
Olin lapsuuteni kodissa lempipaikassani, joka sijaitsi vanhan omakotitalomme vintillä. Ensin vain loikoilin sielä kuten joskus aikanaan oikeastikin puhtaiden rullilla olevien räsymattojen päällä mietiskellen kaikkea mitä nyt pienet tytöt tuppaavat mietiskelemään. Lopulta kuitenkin mielenkiintoni jostakin syystä kiinnittyi pieneen vinttikopperon ikkunaan. Samassa kuitenkin paikalle eksyi pieni hiiri, joka varoitti katsomasta ikkunaa tarkemmin. Tietenkin kuitenkin menin varoituksesta huolimatta uteliasuuttani ikkunaa lähemmäs katsomaan jajaja.. Jokin minut säikäytti pahasti, niin pahasti, että heräsin omaan kauhun huutooni.
--
Olin jälleen pieni tyttö ja eksynyt suureen viidakkoon. Pelkästään ruoho oli niin korkeaa, että ulottui mielestäni ainakin aurinkoon asti. Minua pelotti, mutta koska en uskaltanut jäädä siihen seisomaankaan, niin päättäväisesti kuljin eteenpäin kunnes pääsin suuren tammen juurelle. Pääätin kiivetä kyseiseen puuhun, jotta näkisin edes vähän ympärilleni. En kuitenkaan päässyt kuin aikeesta tekoihin kun jo puu itse päätti kertoa ettei hyväksy itseään pitkin kiipeilyä, ei vaikka kiipeilijä olisikin vain kaltaiseni pieni olento. Minua alkoi itkettää, josta kyseinen puu tuntui hermostuvan niin paljon, että huitaisi minua oksallaan. Oksan mäiskäisyyn sitten heräsinkin (oikeasti kissa hyppäsi suoraan rintakehäni päälle).
11.11.2006 - 17:58
Olin suuressa metsässä. En tiedä miten sinne olin joutunut saati koskaan tietääkseni nähnyt koko paikkaa, mutta silti tunsin olevani Kotona. Siinä suuressa loputtomalta tuntuvassa metsässä oli hyvin paljon erilaisia todella suuria puita. Nämä puut tuntuivat jollain kummalla tavalla vanhoilta rakkailta ystäviltä ja itseasiassa puuskittaisen tuulen saannoksena (tai näin ainakin oletin) tuntui kuin nämä puut olisivat puhuneet minulle omaa ikiaikaista kieltään. Kieltä, jota minun olisi pitänyt ymmärtää, mutta jonka olin jostain syystä unohtanut.
Kävelin pitkin paksun erittäin tumman vihreän sammaleen peittämää maata kompastellen paksuimpiin puun juuriin mitä olin koskaan nähnyt. Oikeastaan olin aivan varma, että kerran vahingossa potkaistessani tälläistä 4-5 kertaa käsivarteni paksuista juurta oli ainakin kuulevinani jostain kuuluneen parahduksen ja heti siihen perään lukemattomien äänien paheksuvan huokauksen. Olin kuitenkin varma siitä, että olin kuullut väärin ja jatkoin asiaa sen kummemmin miettimättä ainakin näennäisen päämäärätöntä matkaani.
Lopulta tulin perille. Päätepiste näytti olevan suuren suuri siniharmaa kallio jonka pinnassa näkyi ison luolan suu. Luolan suulla oli osittain jo maatunut ovi. Kun lopulta pääsin oven luo näin puisessa hyvin vanhassa ovessa kaiverrettuna oman nimeni. Olin hämmästynyt, mutta lopulta istuessani siinä luolan suun edessä olevalla karkeatekoiselle vanhalla istuimella minun oli myönnettävä itselleni, että tämä oli Minun Kotini. Todisteitani olivat nimi lahoavassa vanhassa puisessa ovessa ja erittäin vahva tunne sisälläni siitä, että tämä oli Oma Kotini, Oman Ikiaikaisen Sieluni Koti. Tullessani viimein tähän päätökseen olin hyvin onnellinen - olinhan tullut kotiin ja tiesin, ettei minun koskaan enää tarvitsisi lähteä pois. Ei koskaan enää sillä täällä viettäisin oman ikuisuuteni aivan loppuun asti onnellisena ja tyytyväisenä omaan paikkaani maailmassa.
20.09.2006 - 08:56
Puhelin soi, poliisista soitettiin. Kaikki olivat kuolleet, kaikki joista olin koskaan välittänyt ja myös kaikki ne jotka koskaan olivat välittäneet minusta. Annoin vain poliisin puhua puhumistaan. Puhelun loputtua istuin vain paikallani ja tuijotin tyhjyyteen loppumattomalta tuntuvan ajan. Istuin vain ja katselin kuinka ympärilläni olevan seinät rapistuivat rapistumistaan. Lopulta seinät murenivatkin ympäriltäni ja istuinkin keskellä tyhjyyttä sänkyni laidalla.
--
Olin bussionnettomuudessa. Ruumiita ja kehojen eri osia vain lenteli ympärilläni, mutta minulle ei sattunut mitään. Itseasiassa vain pelasin jotain kännykkäpeliä ja minulla oli hauskaa. Vähän kyllä häiritsi se kaikkialle roiskunut veri. Taisinkin jossain vaiheessa ärähtää, että "lopettakaa jo se häiritseminen ja kuolkaa siististi ja hiljaa!" Eipä se ympärillä olevat oikein tuntuneet tottelevan, vaikka kuinka käskin monta kertaa olemaan häiritsemättä. Ruumiita ja verta näytti vain riittävän, mutta lopulta oppisin olemaan välittämättä ja sainkin muistaakseni ennätyspisteet siinä pelaamassani pelissä. En tosin millään muista mikä peli se oli..
--
Tiskasin kotona. Yht'äkkiä tiskeistä hyppäsi pieni sammakko pyytäen suutelemaan itseään. Ensin en välittänyt moisesta ja koitinkin olla huomaamatta koko sammakkoa. Siinä se tiskipöydällä hillui kerjäten suudelmaa. Lopulta ärsyynnyin ja nappasinkin sammakkoa niskasta ja tiputin sen jaloissani odottavalle kissapartioille. Hetken kuului rääkynää, mutta sitten koittikin ihana rauha. Pikku pedot tekivät tehtävänsä..
--
Eräs ystävä tuli sänkyni laidalle kertomaan kuinka varmasti voittaa lotossa. Pitää kuulemma seisoa päällään ja antaa hamsterin ruksata saman aikaisesti ne lottonumerot siihen kuponkiin. Hamstereilla kun on kuulemma yliluonnollisia voimia mitä tulee lottoon. Päällä pitää seisoa siksi, että se huvittaa hamsteria ja tekee näin sen suosiollisemmaksi auttamaan lottoamisessa.
--
Oli synttärini. Täytin viisikymmentä. Asuin Kiinassa kahden kiinalaisen miehen kanssa. Tosin toinen ei oikeasti ollut kiinalainen, vaan eräs ystäväni, mutta hän esitti kiinalaista jostain syystä. Oli äärimmäisen häiritsevää kun hän yritti kokoajan uskotella tosissaan minullekin olevansa oikeasti kiinalainen, vaikka minä tiesin asian olevan toisin. Puhumattakaan tietenkin siitä, että sen nyt näki tosi selvästi muutenkin. Ystäväni piirteet ja pituus kun ei ihan hirveästi anna ymmärtää kiinalaisista sukujuurista.. Jostain syystä muuten kaikki kiinalaiset söivät kokoajan ja nimenomaan vain omenahilloa ja nuudeleita.
--
Keräsin jollain pelolla kukkia kunnes joku mies tuli huutamaan, että kukkien poimiminen on moraalisesti väärin. Huomasinkin samalla, että itseasiassa ne poimimani kukat vuotavatkin verta. Sitä verta oli jokapaikassa, vaatteillanikin. Meninkin heti kotiin peseytymään, mutta ei se veri mihinkään lähtenyt. Minua hävetti, että olin ollut niin itsekäs. Lopulta menin pyytämään kukilta (varmaankin siis niitä jälkeen jääneiltä) anteeksi ja oloni helpottuikin heti sen tehtyäni.
--
Olin kummitus ja asuin erään ystäväni vaatekaapissa. Minusta oli erikoisen hauskaa sekoittaa ystäväni sukkalaatikkoa ja hukata ystäväni lempivaateita tai ihan vain sulloa ne sinne kaapin perälle löytämisen hankaloittamiseksi. Ystävälleni en koskaan ilmoittanut itsestäni mitään. Kerran hajoitin jonkun sinikeltaisen kahvikupinkin ihan vain siksi koska voisin sen tehdä.
(Ei kyllä tosiaan paljoa tullut levättyä viime yönä..)
17.09.2006 - 14:58
Olit lähelläni. Kosketit minua hellästi samalla sanoen rakastavasi minua. Samalla olitkin poissa ja minä pohjattoman surullinen. Itkin kunnes ei kyyneleitä enää tullut. Olo olo tyhjä, ei onneton, vaan täysin tyhjä. Ei ollut toivoa, ei ollut toivoa onnesta, ei ollut mitään. Ei mitään. Ei mitään ilman Sinua.
Olinkin nyt ulkona läheisessä metsässä. Kävelin, kävelin, kävelin ja kävelin päämäärättä, mitään ajattelematta, mitään tuntematta. Yht'äkkiä askeleideni nopeus kiihtyi kiihtymistään ja lopulta tajusinkin juoksevani kovempaa kuin koskaan ennen, kovempaa kuin milloinkaan. Juoksin tyhjyys sisälläni sen karistaakseni ja jatkaakseni elämääni. Elääkseni, päästääkseni irti Sinusta ja ennen kaikkea Meistä. Lopulta näin tapahtuikin pikku hiljaa tyhjyys irtosi ja jäi askel askeleelta taakseni ja tunsin voimakasta voitonriemua.
Katsahtaessani taakseni näin Sinut. Katsoimme hetken toisiamme ja olit juuri sanomassa jotakin astuessa samalla minua kohti kun lähdinkin kädet korvillani juoksemaan uudestaan karkuun. Ei enää, ei enää samaa uudestaan, EI! Sinä jäit taakseni, kauas taakseni..
14.09.2006 - 12:34
Joku herätti minut seisomalla sänkyni vieressä ja tuijottamalla. Hätkähdin hereille, mutta avatessani silmäni ei sänkyni vieressä ollutkaan ketään. Nukahdin uudestaan ja melkein samantien heräsin jonkun sanoessa makuuhuoneessa jotakin. Jälleen avasin hätkähtäen silmäni ja näin sänkyni laidalla istuvan kauan sitten kuolleen isäni. "Elä säikähdä. Tulin vain katsomaan miten pärjäilet täällä. Olen vähän kuullut juttuja, että olisit jossakin vaikeuksissa", sanoi hän.
Sanattomana vain tuijotin isääni, enkä tosiaan saanut sanaakaan suustani. Isäni näytti nuorelta, sellaiselta kuin jossain hyvin vanhoissa valokuvissa, sellaiselta kuin hän oli joskus lapsuudessani näyttänyt. Siinä sitten pällisteltiin toisiamme jonkun aikaa ja lopulta sain ääneen luvattua yrittäväni parhaani. Isäni alkoi hymyillä vinoa hymyään ja totesi sen hyvin riittävän. Aivan hyvin. Samassa hän olikin kadonnut.
Kohta heräsin johonkin taas. Avasin silmäni ja edessäni seisoi joku tuntematon nainen hokien "salaisuus, sinussa on salaisuus" monen monta kertaa kunnes tämäkin vierailija katosi itsestään.
Lopulta olinkin sitten Salaisuus-nimisessä metsässä. Tässä metsässä puut olivat utuisen sinisiä, itseasiassa kaikki oli sinisen eri sävyissä. Minulla oli hyvä ja turvallinen olla. Oli, vaikka olinkin varma, etten olisi saanut olla sielä. Se metsä ei ollut eläville tarkoitettu, vaikka asutettu olikin. Asukkaita tosin en pienellä retkelläni kohdannut, mutta ympärilläni kuuluva kuiskailun supina ja sipsuttelun äänet kertoivat kyllä omaa kieltään. En välittänyt minua seuraavista näkymättömissä olevista hahmoista vaan kävelin vain eteenpäin kunnes pääsin erittäin tumman sinisen lammen rantaan. Kahlasin lampeen verkkaisesti lopulta hukuttautuen sen sinistäkin sinisempään veteen.
Sitten olinkin kuollut. Erittäin kuollut. Lopulta vedestä noustessani näin vihdoinkin minua seuranneet otukset. Ne olivat edesmenneitä henkiä, niin ihmisten kuin eläintenkin. Eikä minulla ollut mitään pelättävää. Olo tuntui suorastaan höyhenen keveältä, vaikka toisaalta joku tuntuikin mieleni perukoilla kokoajan inttävän minun tehneen väärin. Todella väärin. En kuitenkaan välittänyt siitä, en ollenkaan.
14.09.2006 - 01:54
Olin edellisen yön vihreän bussin pysäkillä toivorikkaasti odottamassa sinua. Tiesin, että tuskin tulisit olithan sen kieltänyt. Olit sanonut hyvästi, mutta en tahtonut uskoa sitä. En, en. Halusin, että asiat olisivat toisin. Halusin, että sittenkin haluaisit luokseni. Toivoin mahdotonta ja tiesin sen. En kuitenkaan voinut itselleni mitään. Toistelin antavani vielä yhden mahdollisuuden, vielä yhden, vain yhden..
Lopulta vihreä bussi tuli. Bussi pysähtyi pysäkille ja jätti jälkeensä paljon ihmisiä. Monilla oli vastassa rakkaita ihmisiä, toiset lähtivät yksin määrätietoisesti kävelemään jonnekin selvästi huomaamatta ketään muuta kuin sen jota mielessään ja ehkäpä sydämessäänkin kantoivat. Sinua ei näkynyt. Ei ja tiesin, että tässä se oli. Tässä oli Loppu, tässä oli Kaiken Loppu.
Sitten olinkin kotona keittämässä kahvia. Ympärilläni oli paljon lapsia, suurimmalla osalla oli sinivihreät silmät ja pitkät ruskeat hiukset. En tiennyt lopulta missä olin, mutta tunsin kuitenkin olevani rakastettu. Olin onnellinen, vaikka muistinkin jo unohtaneeni jotain. Jotain tärkeää ja rakasta. Jokin sisälläni kuitenkin varoitti tonkimasta tunnetta sen enempää ja minä olin kerrankin viisas ja kuuntelin omaa sisäistä ääntäni. Kuuntelin ja olin onnellinen päästämättä minkään häiritsemään onneani ja tiesin vihdoinkin kaiken olevan hyvin.
14.09.2006 - 01:42
Heräsin siihen, että nukuit vieressäni vasen käsivartesi kietoutuneena ympärilleni, nenäsi koskettaessa niskaani, hengityksesi tuntuessa lämpimältä ihollani ja liikutellessa hiuksiani. Tiesin tämän olevan mahdotonta, joten tajusin kyllä jollain kummalla tavalla vain näkeväni unta. Kuitenkin kaikki aistini kertoivat, suorastaan huusivat minulle sinun olevan siinä lähelläni. Olit siinä ja siitä olin onnellinen, tosiasioista viis!
Hetki tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Lopulta kuitenkin kuulin äänesi kertovan, että sinun on lähdettävä. Pyysin sinua jäämään, mutta sanoit vihreän bussin jo odottavan ja, että sinun olisi jo kiiruhdettava. Sanoit myös, että ettet enää tulisi käymään. Et enää, et koskaan, et ikinä enää ja jotenkin olin tiennyt sen kokoajan. Ihan alusta asti, siis jo ainakin vuosia - ehkä koko elämäni.
Mentyäsi olin surullinen. Teki mieli lähteä mukaasi, mutta bussipysäkillä käyttäydyit kuin olisin ollut sinulle ilmaa ja sitähän minä kai olinkin, niin kuin olin ollut aina - ainakin jollain tasolla. Kotiin palatessani naapurin elahtanut juoppohullu ukko lupasi tulla elämääni korvaamaan sinua. En ilahtunut, jota kaikki tuttavani ihmettelivät kovasti. Olisihan kyseessä kuitenkin ollut melko saalis. Ainakin heidän mielestään..
Yht'äkkiä olin keskellä lapsuuteni kotikaupungin toria. Istuin sielä pienellä vihreällä penkillä syöden jäätelöä ja katselin kuinka naapurin poika ilmeili edessäni. Lopulta ilmeily loppui mutta vain siksi, että pojan jäätelö putosi maahan. Poikaa harmitti ja minua säälitti joten tarjosin omaa jäätelöäni hänelle. Lopulta siis istuin penkillä ilman jäätelöä, mutta ei se minua harmittanut oikeastaan.
20.08.2006 - 08:25
Kello kilisi, kolisi ja lauloi. Haparoin sänkyni yläpuolella olevaa hyllyä etsien, mutta sitä ei vain ollut. Lopulta avasin silmäni ja huomasin tuon salaperäisesti ilmestyneen yöpöydän sänkyni vierellä ja siinä nököttävän punaisen herätyskellon. Kello tosiaan möykkäsi soinnikkaasti ja välillä lauleskelikin vanhan naisen äänellä jotakin mikä etäisesti muistutti ihan jotain joululaulua. Sanoista ei kyllä saanut selvää. Sävel kuitenkin oli ainakin tuntuvinaan tutulta ja viittaavan tosiaan joululaulujen suuntaan.
Käskin kelloa vaikenemaan, jonka se sen hämmästyksekseni tekikin ja nousin sängystä. Otin pyyhkeen kaapista ja menin suihkuun. Peseydyttäni huomasinkin oven avaessani etten ollutkaan enää kotona vaan kylpyhuone olikin matkannut jonnekin torille. Siinä sitten vetäisinkin oven äkkiä kiinni (minullahan oli tosiaan vain se pyyhe siinä), laitoin oven lukkoon ja istahdin pesukoneen päälle miettimään mitä tekisin. Mietin ja mietin..
Lopulta päätin vain toivoa olevani kotona ja sitten avata ovea kokeeksi. Ensimmäinen kerta ei onnistunut (olin jossain pimeässä, missä kuului kissan naukunaa), mutta toisella kerralla olinkin jo kotona. Helpotus. Jostain syystä olin ihan varma, että kello oli syyllinen ja heitinkin sen sitten roskikseen, johon se jäi töihin lähtiessäni anelemaan anteeksiantoani. En kuitenkaan välittänyt siitä vähääkään vaan suljin päättäväisesti asuntoni oven ja kävelin kohti autoa lähtiäkseni töihin.
Auto ei kuitenkaan suostunut lähtemään, vaan valitteli päänsärkyä. Olin ihan varma, että mokoma valehteli, mutta kuitenkin päätin sitten lähteä bussilla. Bussipysäkillä oli paljon väkeä. Aika moni tuntui tutulta ja joku moikkasikin, mutta jostain syystä en halunnut vastata kellekään mitään. Varsinkin eräs vihreähiuksinen mies ärsytti minua jostakin syystä kovasti ja lopulta meninkin sitten kuskilta pyytämään, että tämä mies poistettaisiin autosta. Näin tehtiin.
Ykskaks olinkin taas kotona tekemässä ruokaa, makaroonilaatikkoa. Oli ihan hirveä nälkä ja sen lisäksi minua ärsytti kovasti jostakin syystä roskiksessani oleva punainen herätyskello, joka lauloi jonkinasteista joululaulua. Sanoista en kuitenkaan saanut selvää. Kello tuntui välillä puhuvan jotain outoa kieltä, jota kuitenkin ymmärsin. Se pyyteli uudestaan ja uudestaan pois pääsyä roskiksesta jota en kuitenkaan jostain syystä halunnut tehdä. Olin ihan varma, että kello oli tehnyt jotain pahaa ja siis rangaistus oli tarpeen. Lopulta ruoka valmistui, mutta kun avasin uunin oven vuoka lähtikin lentoon ja hypätessäni ikkunasta sen perässä...
..olinkin yht'äkkiä lentokoneessa, joka muistutti muodoltaan ihan makaroonilaatikkoa. Se myös tuoksui siltä. Matkustin rauhassa jonkin aikaa, muta sitten pitikin mennä käymään wc:ssä, mutta kun avasin oven olikin toisella puolella oman kotini keittiö, eikä suinkaan wc. Pistin pelästyksissäni oven kiinni, lopulta kuitenkin uteliaisuus voitti ja avasin oven uudestaan. Tällä kertaa astuin keittiööni, mutta tajusinkin olevani roskiksessani laulamassa joululaulua. Päälläni oli punainen mekko ja joku ei millään päästänyt minua pois roskiksesta vaikka kuinka pyysin ja anelin. Ympärilläni tuoksui makaroonilaatikko.
30.07.2006 - 14:15
Olin exän kanssa ostamassa autoja, siis nimenomaan useampaa ja riitelimme aiheesta kokoajan (väärän kokoisia, väärän hintaisia, väärän värisiä yms). Lopulta ex-anoppi tuli sanomaan, ettei ymmärrä miksi en voi mennä naimisiin hänen kanssaan ja sitten olimmekin kirkossa, mutta sulhasena olikin joku ihan tuntematon seitsemänkymppinen ukkeli. En suostunut alttarille, joten yleisö kivitti minut niille sijoilleen ja kun luulin jo kaikkien menneen kuulin sinne kivikasan alle kuinka eräs kaverinin sanoi siinä vieressä, että "sinusta nyt ei voi pitää kukaan".
Istuskelin sielä kivikasan alla surkeana kunnes päätin kuitenkin lähteä sieltä pois, piti minusta sitten kukaan tahi ei. Sielä kun oli tylsää. Siirtelin kiviä pitkältä tuntuvan ajan ja kun vihdoin pääsin kurkistamaan ulkomaailmaan en ollutkaan kirkossa vaan Tampereen bussiasemalla. Ihmettelin sitä kovasti enkä tiennyt mihin mennä, tässä vaiheessa tajusin olevani vielä yöpuvussakin. Tajusin kuitenkin pian, ettei kukaan tuntunut sitä huomaavan joten aloin kuljeskella vapautuneesti ympäriinsä. Jossain vaiheessa tuntui siltä, että piti juosta, joten juoksin pitkin jotain katua (muistin vielä herätessäni se nimen, mutta en muista enää) ja hups! törmäsin erääseen tuttavaani joka oli ensin hämmästynyt paikalle tupsahtamisestani ja sitten kiukkuinen ja ajoi minut pois. Harmitti.
Ykskaks olinkin Tukholmassa erään ystäväni kanssa. Lupasi kertoa minulle suuren salaisuuden ja lopulta pitkällisen vänkäämisen tuloksena sen kuiskasikin korvaani, se kuului: "margariiniin jauhetaan punaisia kissoja." Päätin, etten enää koskaan syö margariinia ja heräsin.
26.07.2006 - 14:08
Jufo III teki come backin singlellä "kissat tekevät kissanpentuja". Muita hittejä olivat mm. "Pori" ja "älä syö minua". Keikkaakin Jufo teki ja minä tietysti olin keikoilla mukana (yleisössä, tietenkin). Puhuttiin tressistä ja jostain ongelmista vaaleanpunaisten karhujen suhteen.. (ongelmista vain kuiskuteltiin..)
Lopulta Jufo katosi, eikä kukaan tiennyt minne. Fanit olivat surullisia ja moni teki itemurhankin siinä surressaan. N. puolen vuoden päästä tulikin sitten Canarialta kortti Jufolta, että voi hyvin ja ettei koskaan tulisi takaisin, oli löytänyt rakkaakseenkin tusinan vaaleanpunaisia nallekarhuja. Mukana oli myös paketti, jossa oli Jufon kaulassa ketjussa pitämä hammasharja ja valokuva vaaleanpunaisista nallekarhuista.
Fanit olivat niin surullisia, että menivät valtakunnalliseen lakkoon jos Jufoa ei saataisi takaisin, joten lopulta presidentti päätti huijata kansaa, että oikeasti Jufo olisikin kuollut ja hammasharja olisi ainoa jäänne Jufo III:sta mitä sapelihammastiikereiden ja viisikymmen metristen haiden jälkeen oli jäljelle jäänyt ja nallekarhu juttu olisi ollut vain ilkeää juoruilua. Seurasi valtakunnallinen 69 päivän (50 kymmentä olisi ollut liian vähän ja 100 liioittelua) suruaika ja hammasharja päätettiin haudata Kultarannan eteisen (?) lattian alle.
Kansa oli mukana hautajaississa tv-screeneiltä ympäri suomen seuraten "Jufon hautajaisia". Screeneiltä nähtiin muun muassa se kuinka joku duunari irrottaessaan lattialaattoja iski itseään taltalla varpaille ja sanoi "perkele!". Siitä ei kuitenkaan loukkaannuttu mitenkään. Kuva vaaleanpunaisista karhuista kulkeutui kuulemma Juicelle, kukaan ei tiennyt miksi, eikä kukaan uskaltanut kysyäkään.
19.07.2006 - 12:12
Juoksin, olin iloinen ja juoksin niin kovaa kuin vain pääsin maanalaisessa luolastossa niin kovaa kuin pääsin. Perässä tulivat siskoni ja minulla oli kova kiire ennen heitä löytää uusi ovi uuteen maailmaan. Äkkiä sivulla aukeni uusi pieni luolan suu, luola oli pieni ja rähjäinen, mutta sinne kuitenkin käännyin yhä vain kovempaa juosten. Siskojen äänistä kuulin heidänkin seuraavan minua samaan paikkaan. Hetken päästä päästiin huoneen tapaiseen jossa oli iso lattian virkaa hoitava laituri. Laiturin toisessa päässä oli jyrkkä kallioseinämä, jolla oli suurinpiirtein pääni tasolla suuren suuri vanhanaikainen iso kehyksinen peili ja toinen laiturin pää näytti loppuvan tyhjyyteen. Ympäristöäni ihmetellessäni uskaltauduin jossain vaiheessa kurkkaamaan reunalta alas ja sielä olikin vettä ja pieni soutuvene soutajineen. Sielä se mies istuskeli tyynesti ja katseli eteensä kunnes näytti ikään kuin hätkähtävän jotakin ja katsahti ylöspäin suoraan minuun. Kummatkin säpsähdettiin, minä ensimmäistä kertaa ja hän uudestaan. Sitä miksi itse säpsähdin en tiedä soutaja itsessään näytti ihan tavalliselta.
Ykskaks tajusin olevani soutuveneessä matkalla johonkin. Sisaret olivat kadonneet johonkin ja tunsin oloni oudon yksinäiseksi hiljaisen soutajan vierellä. Matka tuntui kestävän ikuisuuden ja vielä toisenkin saman moisen siihen perään. Kaukana siinsi jo toinen laituri pimeydessä, laiturista näkyi oikeastaan vain kaksi lyhtyä, jotka olivat laiturin molemmilla laidoilla kiinni. Kun matkaa oli enää muutama hassu metri soutaja lopetti soutamisen ja katsoi minua hetken hiljaisena. Se hiljaisuus tuntui huutavan jotain, mutta jollain niin oudolla kielellä, etten saanut siitä mitään selvää. Lopulta tuntui kuin soitaja olisi vastustellut jotakin vastaan ja lopulta voittanut. Sen seurauksena hän kääntyi takaisin ja souti koko pitkän matkan takaisin minä kyydissäni ja minä olin vain helpottunut päästessäni laiturille takaisin. Kun nostin katseeni seisoassani laiturin päässä selkä soutajaan päin näin peilissä sanat: "Ei vielä(kään)!" Sen jälkeen tulikin kiire ja juokstiin siskojen kanssa pois sieltä, pois pois pois pois..
31.05.2006 - 13:40
Nähty pari yötä sitten:Olin postilaatikolla enkä saanut lukkoa millään auki. Taistelin lukon kanssa vaikka kuinka pitkään kunnes se antoi kummallisesti narahtaen periksi. Laatikossa oli kaksi kutsua, erään ystäväni häihin ja saman ystäväni hautajaisiin päivätty samalle päivälle. Uni loppui siihen.
Seuraavana päivänä postilaatikosta löytyi saman ihmisen häihin kutsu. Sinänsä merkillinen yhteensattuma, kun en tosiaan tiennyt hänen ylipäätään edes seurustelevan kenenkään kanssa, saati olevan menossa naimisiin. Tekemisissäkään ei olla oltu pariin vuoteen..
Viime yönä aamuyöstä nähtyä:
Olin jälleen postilaatikolla. Tällä kertaa laatikko oli jo auki ja kirjeet kädessäni. Kääntelin kirjeitä ihmeissäni, jolloin huomasin hääkutsun olevan kirjoitettu itseasiassa paperille, jossa oli pääkallon kuvia. Pääkallot irvistelivät ilkeästi ja minua oksetti. Uni vaihtui tässä vaiheessa toiseen.
Aamulla olin lievästi sanottuna kummissani..
31.05.2006 - 13:13
Ympärilläni oli hiljainen sininen metsä. Hiljaisuus oli kummallista hiljaisuutta, se ympäröi minut ja lopulta sitä hetken aikaa kuunneltuani olin aivan varma, että se oli paksua hiljaisuutta. Elävää hiljaisuutta, hiljaisuutta jolla oli oma mieli ja omat mielihalut. Tämän tajuaminen sai minut paniikkiin, juoksin hiljaisuutta karkuun samalla ihmetellen miksi juoksen. Eihän hiljaisuutta pääse karkuun, ehei..
Juoksuvauhti kasvoi ja kasvoi kunnes en enää hahmottanut ympäristöäni. Maisevat vaihtuivat aivan kuten auton kyydissä joskus, silloin kun vauhti on todella kova. Lopulta törmäsin johonkin. Muksaus oli pehmeä ja ehdin vain kuulemaan vienon "Hei"-äänen ennen heräämistä pimeään huoneeseen. Kissa tuli luokseni ja sanoi haluavansa ruokaa, johon sitten oikeasti heräsin.
05.05.2006 - 13:17
Olin järven rannalla ja katselin siniseen veteen. Rantavedessä kisaili pieni kalanpoikasia, joiden lajia en tunnistanut. Kalat kun olivat vaikka minkä värisiä sinisestä violettiin, punaisesta oranssiin ja vaalean vihreästä melkein mustan vihreään. Valkoisia ja mustia kaloja ei kuitenkaan ollut ja ihmettelinkin sitä kovasti.
Siinä katsellessani kaloja viereeni oli tullut mies. Olimme ihan hiljaa kunnes hän vastasi aivan yllättäen tuohon mieltäni askarruttaneeseen kysymykseen mustista ja valkoisista kaloista. "Erilaiset eivät pärjää ryhmässä"; hän sanoi ja jatkoi vielä; "nuo tumman oranssit kalat ovat erikoistuneet valkoisten syömiseen ja nuo vaaleansiniset mustien. Maailma on julma, kalojenkin maailma." Tämän jälkeen mies poistui yhtä yllättäen kun oli siihen viereeni ilmaantunutkin ja hetken siinä vielä oleiltuani tajusin, ettemme olleet oikeasti vaihtaneet yhtäkään sanaa ja silti miehen ääni kaikui edelleen mielessäni..
21.04.2006 - 13:42
Olin normaalisti kaupungilla, kunnes joku tuntematon nappasi minua kädestä ja käski juoksemaan.Tämä tuntematon juoksi vieressäni ja kannusti juoksemaan kovemmin ja kovemmin, että ehtisimme junaan. Lopulta kun oli selvää, ettemme ehtisi millään kyseiseen junaan hän sanoi: "voidaanhan me lentääkin!" ja nappasi minua kädestä.
Seuraavassa hetkessä kuulin kuinka rautatieasemalla ihmiset alkoivat huutaa. Meni hetki ennen kuin tajusin, että tämä vieressäni ollut tuntematon oli jotenkin kadottanut päällään olleen violetin kaavun ja levittänyt isot mustat siipensä ja samassa olimmekin ilmassa. Kiersimme ensin asemalta ulos suhteellisen matalalla, mutta sitten nousimme aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Lensimme ja lensimme. Ensin maisemien katsominen sieltä ylhäältä oli mielenkiintoista, mutta sitten taisin nukahtaa.
Kun heräsin tunsin olevani jossakin hyvin pehmessä ja kirkkaassa, kirkkaus sattui silmiini suljettujen silmäluomienkin alta.. Minua pelotti, en ymmärtänyt kuka se tuntematon oli ja mihin ihmeeseen olimme menneet. En ymmärtänyt sitäkään miksi olin mukaan lähtenyt, enkä edes saanut mieleeni mitenkään tämän tuntemattoman kasvonpiirteitä tai muitakaan tuntomerkkejä. Vain isot kiiltelevän mustat siivet kangastelivat mielessäni ja varmuus siitä, ettei tämä ollut hyvä juttu..
~Tähän heräsin~
17.04.2006 - 11:46
Olin Helsingissä edesmenneen koirani kanssa. Koirani oli kuitenkin mitä ilmeisemmin elossa vielä, koska olimme lenkillä. Kuljimme ympäriinsä, kunnes ykskaks koirani olikin muuttunut paljon isommaksi. Ihmettelin asiaa, mutta koska ohikulkijat kertoivat hyvän ruokinnan joskus aiheuttavan moista jatkoin kuitenkin matkaa.
Sörnäisten metroasemalla toiselle sivulleni kuitenkin ilmeistyi oma koirani. Ihmettelin asiaa, mutta taas ohikulkijat neuvoivat. Tällä kertaa sanoivat, että isompi koirani taitaakin olla jonkun pulsun ja oma koirani kannattaakin laittaa kiinni ja heittää mokoma rakki hittoon. Tein työtä käskettyä (tosin en heittänyt vierasta koiraa mihinkään), mutta se isompi koira näytti niin surulliselta, että sekin oli otettava kuitenkin mukaan.
Sidoin taluttimen toisen pään vieraan koiran kaulaan ja kaikeksi hämmennyksekseni koira kiitti ja sen suurista kärsineistä silmistä valui iso kyynel. Minäkin itkin, itkin ja itkin kunnes paikalle tuli Herra Katti Karvahattu, joka sihahtaen kielsi minua höpsöttelemästä vaan tulemaan kotiin antamaan ruokaa nälkää näkeville kissoilleni. Kuulemma jos annan oikein herkkuja ruokia saan anteeksi sen uuden koiran tuonnin asuntoon.
Niimpä sitten oltiinkin jo kotona. Uusi koira kysyi saisiko se nukkua sohvalla, saihan se. Vanha koirani meni sängyn alle sanoen, että ymmärtää kyllä uuden asukkaan ja nyt nukuttaa ja toivoo minun olevan hiljaa. Menin sänkyyn nukkumaan ja kissat tulivat jalkopäähän. Olin onnellinen ja nukahdin.
|
Kirjoittaja
Uniblogi, alitajunnan koukeroita. Totta, valhetta & harhaa.
Sivupohja
Käytössä oleva pohja on täältä.
|
